Kannan itseni ilolla

Hupsistakeikkaa, viime postauksesta onkin vierähtänyt runsaasti aikaa. Sehän osoittaa oikeastaan sen, että kevennysprojekti ei ole nyt kovin paljoa ollut mielen päällä. Ajatukset ovat pitkälti pyörineet työhön ja arkeen liittyvien juttujen ympärille, eli ei ole tullut tietoisesti kiinnitettyä huomiota liikuntaan ja ruokailuun. Tai jonkin verran on, mutta ei sillä tavalla säännöllisesti kuin pitäisi, jos haluaisi tuloksia aikaan.
Välillä tuntuu, että elintapani ovat kaikkea muuta kuin perusterveelliset (saati sitten laihdutuskelpoiset). Herkkuja ostelen, kun mieli tekee (ja mullahan on siis kauppa takapihallani), ruokailuajat ovat epäsäännöllisiä ja usein tulee oikeasti pitkiä välejä ruokailujen välillä, liikuntaa saatan harrastaa jonkun yksittäisen kerran, kun se mieleen sattuu juolahtamaan. Kuntosalilla käymisenikin paikkakunnalla asumisen aikana on laskettavissa yhden käden sormin.
Kuitenkin ilmeisesti jotain olen tehnyt oikein, kun vaatekaappia läpi kollatessa sain heittää pois useita isoksi jääneitä vaatteita (tosin monet vaatteet olivat hyviä silloin kymmenen kiloa sitten, eli nyt isoja vaikkei mitään muutosta viime postauksista olisikaan tapahtunut). Ja peilistäkin olen havaitsevinani saman; mielestäni olen solakampi. Vaa'alle pitkästä aikaa astuessani huomasin sen olevan rikki, eli mitään konkreettisi lukuja en havaintojeni tueksi saanut. Mutta ehkäpä senkin aika vielä koittaa...

Mutta takaisin vielä tuohon peilihavaintoon... Sillä se on mielestäni avainasemassa (kuten olen aiemminkin kirjoittanut), millä tavalla itse näkee itsensä. Isotkin tytöt ovat upeita, kun kantavat itsensä kunnialla ja asenteella, mutta toisaalta huono itsetunto ja sen seurauksena heikko ryhti ja iloton ilme saavat vaikka kuinka upean kropan näyttämään mitäänsanomattomalta ja tasapaksulta. Olen huomannut tämän kesän aikana kantavani kroppani ilolla. Itsevarmuudesta en ole vielä ihan niinkään varma, mutta kyllä sitäkin on enemmän kuin ennen. Tänä kesänä olen kehdannut lyhyissä shortseissa pyöräillä kylän poikki ja käydä kaupassa (siis lyhyissä shortseissa. Kyllä siis yleisesti ottaen olen koko ajan kaupassa kehdannut käydä, mutta että tällaisissa kledjuissa). Toki sitten pitää miettiä sitäkin, että mikä pukeutuminen on pienellä paikkakunnalla seurakunnan työntekijälle soveliasta tai yleensäkään fiksun näköistä. Mutta kuitenkin iloitsen tästä uudesta rohkeudesta.

Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen siihen, miltä näytän, mutta edelleen on tavoitteena jatkaa keventymistä. Tällä hetkellä ei lainkaan tavoitteellisesti, mutta jos se tapahtuu muun itsestä huolenpitämisen ohessa, niin hyvä, mutta jos ei, niin sitten sen aika on joskus myöhemmin.
Pyrin kuitenkin kirjoittelemaan tänne välillä ajatuksiani ja painokuulumisiani :)

Loppuun vielä kesäisiä kuvia, joita kävin ottamassa näkötornilla. Näissä kuvissa näköjään onnistun näyttämään hoikemmalta kuin IRL...

Lyhyt päivitys

Luin juuri kaverin blogista, kuinka hän aikoo opetella kirjoittamaan lyhyitä postauksia, ettei päivitysväli venyisi niin paljoa. Fiksu ajatus...
Liikaa tulee ainakin minun mietittyä, ehtiikö nyt kirjoittamaan kunnolla ja onko riittävästi sanottavaa, mitä asiaa nyt kirjoittaisin... Jospa kirjoittaisin useammin lyhympiä päivityksiä, niin kynnys ryhtyä kirjoittamaan ei nousisikaan niin korkeaksi. Siispä tässä hieman lyhyempi päivitys (ainakin siltä tuntuu nyt kirjoittamista aloittaessa)

Kävin perjantaina ensimmäisen kerran paikallisella salilla. Se oli kyllä todella positiivinen yllätys! Toki olin kuullut, että siellä on uudet laitteet, mutta odotin silti jotain vaatimattomampaa kuin miksi se osoittautui. Laitteet tosiaan olivat uuden näköisiä ja niitä riitti moneen lähtöön. Ei pelkästään sellaisia äijäjuttuja. Sali on vanhassa rakennuksessa (ainakin minun silmääni vanhalta vaikutti, mutta en tiedä yhtään, mikä se on alunperin ollut), joten laitteetkin on jaettu useisiin pieniin huoneisiin. Se lisäsi ainakin minun viihtymistäni, että sai treenata rauhassa, ilman että kaikki miehet näkevät, kuinka pieniä painoja nostelen (oon niiiin huonossa kunnossa, että oikein hävettää). Kaikenkaikkiaan siistin ja viihtyisän tuntuista. Aion ehdottomasti ottaa siellä käynnin tavaksi. Kunhan tästä nyt jossain välissä joutaa...
 Pakko mainita vielä se, että välillä huvitti suuresti joidenkin miesten mahdoton ähkiminen painoja nostellessa. Kahdestaan samassa huoneessa treenaminen kuulosti siltä kuin siellä tapahtuisi jotain aivan muuta kuin painojen nostelua! Koita siinä sitten olla. Ehkä siihenkin sitten tottuu...

Salilla käyminen myös jätti jälkensä. Venyttely jäi myöhemmälle, kun kotimatkalla (otin kävelyn loppuverryttelynä, joten ajattelin venytellä vasta kotona) päätinkin poiketa ostelemaan lautasia (Löyttäristä vaan, mutta löysinpä söpöt ruusukuvioiset). Sitten, kun lopulta pääsin venyttelemään, jäi vatsalihasten venyttely vähälle, kun siinä hetkessä äidin kanssa puhelimessa höpöttely tuntui tärkeämmältä. Noh, salilla käyminen oli vain osa sen päivän liikkumista: illaksi oli päästävä vielä tanssibileisiin. Eihän westie nyt ole mitään fyysisesti rankkaa, mutta kun vastalihakset olivat jo valmiiksi jännittyneet ja pitäähän sitä koko ajan kannatella itseään, niin lopputulos olikin sitten seuraavana päivänä melkoinen. Eikä siinä vielä kaikki. Myös lauantaina piti päästä tanssimaan. Sillä kertaa lindybileisiin. Yllättävää oli, että heti tanssimaan päästyä vatsalihakset unohtivat olla kipeän tuntuiset. Seuraavna päivänä ne kyllä muistivat taas; aamulla oli työn takana päästä sängystä ylös...

Itse pidän tätä lihasten kipeytymistä oikein kunnolla osittain merkkinä siitä, että ihan oikeasti pitäisi ruveta tekemään jotain. Jos pieni salilla käynti ja tanssiminen vaikuttaa noin, niin kyllä silloin mun on pakko olla melkoisessa rapakunnossa. Mottonani voisi pitää: "Fuck the fitness, feel the fatness", mutta eiköhän siitä pyritä eroon. Tästä se lähtee (taas)!

Oho, ei tästä nyt ihan niin lyhyttä postausta tullutkaan. Mutta tulipa ryhdyttyä kirjoittamaan ja ehkä taas vähän paremmin muistaa terveelliset valinnan, kun tässä nostaa aihetta ajatuksiinsa...

Joo joo, ihan kohta...

Joulun jälkeen on ollut hankala saada itseäni niskasta kiinni kuntoilu ym. terveelliset elämäntavat -mielessä. Alkuvuoden on vaaka näyttänyt tasaisesti suunnilleen 79 kiloa, sohvanpohja on kutsunut ja käteen tarttunut epäterveellisiä ruokavalintoja. Kunnon ruokailu on saattanut jäädä väliin ja energia tullutkin sitten popsittua kaikenlaisista herkuista. Itseasiassa tälläkin hetkellä on lakritsipussi vieressä.

Ajattelen, että liikunnan ja hyvien ruokavalintojen unohtuminen johtunee siitä, että elämässäni on nyt isoja muutoksia. Uuden paikkakunnan, uuden työn ja uuden asunnon sisäistämiseen ja opetteluun menee niin paljon resursseja, että on ihan luonnollista, että kuntoilu jää toissijaiseksi. Kyllähän sitä sitten ehtii ryhdistäytyä, kun arki on tasoittunut...
Toisaalta mietin, olisiko pitänyt vain päättäväisesti aloittaa kuntoilu, jotta se tulisi automaattiseksi osaksi uutta arkea. Mahtaako se vaatia näin jälkikäteen enemmän opettelua?

Jonkinlaisena alkuna voi pitää sitä, että kävin lunastamassa avaimen kunnan kuntosalille. Nyt vain pitäisi repäistä itsensä liikkeelle ja päästä sinne salille asti... En tiedä yhtään, millainen sali on. Ei välttämättä mikään kovin ihmeellinen. Mutta kuulin kyllä eräältä mummulta kirkkokahveilla, että se olisi juuri uusittu, mikä kuulosta ihan hyvältä. Ja enhän minä mitään hienoa salia tarvitsekaan. Tärkeintä on se oma suoritus, ei välineet! Eikä siihen kauheasti rahaakaan mennyt: kahdeksankymppiä koko loppuvuosi.

Aiemmin lupasin kuvan valmistujaismekosta, joten tässä nyt olisi. Kampauskin onnistui mielestäni oikein hyvin ja kysyipä joku jopa, olenko käynyt kampaajalla (kuvasta kampaus ei näy kunnolla, mutta semmoinen nutturasysteemi ja panta, jossa kaunis risti sivulla) :)

Hyvä kiertoon

Tietysti motivaatio laihduttamiseen ja lähtee itsestä, ja jokaisen onnistuneen laihduttajan takana on hän itse. Kuitenkin myös ympäristöllä on vaikutusta. On ollut hauska huomata, kuinka hyvä tosiaan lähtee kiertoon...

Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani kerroin, toi laihdutuksen mieleeni se, kun luin niin monilta kavereilta facebookista erilaisia kuntoilisuorituksia. Joku oli zumbannut hurjan määrän tunteja, joku toinen lenkkeillyt taas pitkän matkan, kolmas kertoi karistetuista kiloistaan (tai näkihän se jo kuvistakin), jne... Mieleen hiipi, että pitäisihän sitä itsekin tehdä jotain. Veljen vaimon laihdutusblogia lukiessa syntyi ajatus siitä, voisiko blogin kirjoittaminen toimia kohdallani hyvänä motivaattorina (ilmeisen hyvänä on toiminutkin). Blogia varten ostin vaa'an, mikä onkin ollut hyödyllistä. Muuten en tietäisi, kuinka paljon kiloja on tullut karistettua, vai olisiko onnistunut ollenkaan, sillä kyllähän vaa'an lukemat motivoivat myös...
Keväällä minulla oli yläasteen luokkakokous. Siellä eräs toveri kertoi laihduttaneensa kaksikymmentä kiloa. Tämä kuulosti niin hienolta, että päätin minustakin olevan siihen. Eipä tämä entinen luokkatoveri varmaan voi aavistaakaan olevansa osasyy laihtumiseeni!

Samoihin aikoihin kanssani alkoi laihtumaan myös luokkakaverini. Myöhemmin kuulin häneltä, että minä olin hänen innoittajansa. Se oli kyllä mainiota kuulla! En ollut osannut aavistaa, että minäkin voisin vaikuttaa muihin sillä tavalla. Vastahan minä olin itse aloittanut liikunnan ja ja syömisten kanssa kamppailun.

Koska luokkakaverini on onnistunut laihdutuksessa ja liikunnallisessa elämäntavassaan niin hyvin, on innostus kääntynytkin toiseenkin suuntaan. On hauskaa, että olemme lähteneet samoista lähtökohdista samoihin aikoihin ja menossa samaan suuntaan. Kun kuulen, että kaverini onnistuu laihtumisessa, saan siitä virtaa itsellenikin. Enhän minä nyt voi laiskotella ja jättää laihtumatta, kun kerran toinenkin tekee töitä sen eteen. Motivoiminen ja innostaminen toimii molempiin suuntiin.

On hienoa, että ympärillä on ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa niin, että saan aikaan tällaista muutosta itsessäni. Mutta vielä hienompaa on, jos itse voi tosiaan olla vaikuttamassa muihin ja toimia innostajana. Kevyttä kevättä kaikille!

Vissiin näkyy ulospäin

Ilmeisesti laihtuminen todella näkyy ulospäin, vaikka itsestä välillä tuntuu, ettei se näy lainkaa. Ehkä sitä on itse niin tottunut siihen, miltä näyttää, etteinäy sitä muutosta samalla tavalla kuin ne, jotka näkevät minua harvemmin... Nyt tulee mieleen useampiakin laihtumisen huomanneita:

-syksyllä, kun koulu vielä oli kesken, yksi luokkatoveri kysyi minulta ja kaveriltani, olemmeko me laihtuneet (kyllä, myös tämä kaverini on laihtunut upeasti). Ja tämä kysynyt luokkatoveri ei edes ole lähintä porukkaamme, eli ei todellakaan tiennyt, että tässä ollaan yritetty laihtua

- Tulin vuoden alusta töihin työpaikkaan, jossa olin puolitoista vuotta sitten harjoittelussa. Eräs työkaveri totesi heti ensinäkemisellä minun laihtuneen. Tuossa ajassa saattaa jo unohtaakin vähän, miltä toinen näyttää, eli tästä voin päätellä, että tapahtunut muutos on huomattava.

-Meidän valmistuneesta luokastamme oli lisätty pari kuvaa facebookiin, ja pian oli viesteihini ilmestynyt seuraava viesti ylöasteen luokkakaverilta: "NAINEN mihin sun kaikki kilot on kadonnu reilussa puolessa vuodessa?? Näytät ihan superhyvältä nuissa kuvissa, mitkä susta justiin lisättin! Miten kummassa sä oot onnistunu?"


Näistä tulee kyllä niin hyvä mieli. Ja kyllä, kuten aiemminkin olen kirjoittanut, välillä itsekin huomaa peilistä, että ohhoh, sitähän alkaa jo näyttää ihan hyvältä. Ja sitten miettii, että vähän vielä tuolta ja tuosta... Silleen sitä hyvä tulee!

Joulu teki tehtävänsä...

Nyt pitkästä aikaa oli taas aika astua vaa'alle. Olisihan se pitänyt tietää, mitä siitä seuraa, kun ei syömiseen kiinnitä huomiota, eikä liiku vaan herkuttelee vain... Vaaka näytti lukemaa 81.1 eli takapakkia on tullut.
Toisaalta, en kuitenkaan ole lainkaan huolissani asiasta. Nyt en tosiaan ole kiinnittänyt huomiota herkuttelun määrään vaan ihan suruttomasti vetänyt, mitä tahansa sattuu tekemään mieli. Eli jos vähänkään yritän kiinnittää taas huomiota elämäntapoihini, on suunta varmasti ylöspäin (tai alaspäin, kun kerran painosta puhutaan). Joulu ei varmastikaan ole vähäisimpiä syitä holtittomaan herkutteluun, mutta se sallittakoon. Sanotaanhan niin, ettei ihminen liho joulun ja uuden vuoden välillä vaan uuden vuoden ja joulun. Tässä mielestäni piilee suuri viisaus. Lisäksi ajattelen, että olen mieluummin onnellinen lihava kuin onneton laiha. Eli jos laihduttaminen vie liikaa huomiotani ja joudun tinkimään mieleisistä asioista, ei se ole enää sen arvoista. Iloja ei saa lähteä enemmän kuin kiloja!
Nyt kuitenkin on ihan hyvä fiilis päällä siitä, että alkanut vuosi saa jatkaa kevennysprojektia. Hyvällä mielellä kevyesti tuloksia kohti...

Valmistujaismekkosuunnitelmani menivätkin uusiksi muutama viikko ennen valmistujaisia. Ajatuksissani ollut mekko sopi kyllä päälle, mutta kaupassa eteeni osuikin mekko, jota en voinut jättää sinne. Ensin näin juhlavat helmat. Sitten näin hintalapun: ALE 20€. Sitten katsoin mekkoa enemmän. Sitä oli pakko kokeilla päälle. Vetoketju oli hieman tiukka, mutta meni kiinni (koko oli muistaakseni 40!). Tyköistuva, yksiolkaiminen yläosa ja vyötäröstä alaspäin leveämmät, keveät, pitkät helmat sekä kreikkalaistyylisiä laskoksia yläosassa, väri ehkä hieman harmaaseen menevä vaaleanpunainen (voit Hanna tarkentaa kommentteihin, jos sille värille on olemassa oikea nimikin). Mekko tuntui ja näytti päällä ihanalta. Päätös oli lopullinen, kun näin hintalapussa alkuperäisen hinnan 50€.  Sitä ei voinut jättää kauppaan. Lisäilen kuvan, kun joskus saan sellaisen käsiini...

Keväällä siis olisi keventymisen vuoksi liikuttavakin. Muutenhan niitä kiloja ei karise... Haasteena on muutto uudelle paikkakunnalle ja epäsäännölliset työajat. Tanssitreenit siis jäävät. Tai ainakin ne, joissa olen tähän mennessä käynyt. Toki tanssimisesta en kokonaan luovu, mutta järjestelyjä se vaatii ja väkisinkin tanssiminen vähenee. Josko sitä kokeilisi eri lajeja tai kävisi enemmän lavoilla ja bileissä? Eli saas nähdä, miten käy. Onnistunko löytämään korvaavaa liikuntamuotoa itselleni..?

Nostan jaloillani 10 kg vähemmän

No nyt on jo jonkin aikaa massan määrä alkanut sillä seiskalla, vaikken siitä nyt ole tänne päivitellytkään... Tuntuu hiukealta ajatella, että kymmenen kiloa on lähtenyt. Se on yli 10% painosta.

Peilikuvan lisäksi olen iloinnut laihtumisesta hurjasti tanssin vuoksi. Askel tuntuu huomattavasti kevyemmältä ja huomaan liikennevaloissa odotellessakin usein kokeilevani jalkavariaatioita. Pieni tallustelu ja hypähtely ei tunnu liikunnalta ja rehkimiseltä vaan jalat liikkuvat kuin itsestään. Kontekstistaan irrotettuna voisi ajatella, että on negatiivinen asia, jos nostaa 10 kg vähemmän, mutta tässä tapauksessa muutos on varsin positiivnen. Toki kaikki muutos ei varmastikaan johdu painonputoamisesta vaan myös kuntoni ja tanssitekniikkani ovat varmasti syksyn aikana parantuneet.
Erityisesti nyt, kun lindytunneilla on parina viime kertana hypitty ja tehty helppoja akroja, on jokaisesta pudotetusta kilosta hyötyä. Psykologinen kynnys on yllättävän suuri, kun ajattelen ettenhän minä nyt voi koko painollani hypätä miehen varaan. Onnistuminen hypyissä on tehnyt itsetunnolle oikein hyvää; en olekaan niin lihava ja painava, etten voisi tehdä sellaisia kuvioita :)

Syömisessä en ole noudattanut millään tavalla tiukkaa linjaa. Itseasiassa tuntuu, että olen herkutellut hurjan paljon. Toisaalta vaaka kuitenkin kertoo ihan hyvää viestiä. Tai ei paino juuri tippunut ole, mutta eipä se ole noussutkaan. Voisiko tästä päätellä, että saattaisin olla saavuttanut tasapainoiset ruokailutottumukset, joihin mahtuu herkuttelua ja kroppa osaa ilmoittaa, kun herkuttelu menee yli. Toivottavasti. (ja siitä huolimatta tavoitteeseen pyrkiminen jatkuu...)