Paluu arkeen

No niin, toissapäivänä palasin Kauniaisiin. Eli myös rakkaan vaakani ääreen. Tästä se arki sitten jatkuu siitä, mihin kevään lopuksi jäin...

Kesällä tosiaan on helppo unohtaa kaiken maailman kevennysprojektit. Erityisen vaikea syömisiään on hillitä vanhempien luona kesäänsä viettäessä. Kun itse käy kaupassa, on huomattavasti helpompi hallita syöpöttelyään kuin silloin, jos voi vain kävellä keittiön kaapille katsomaan, mitä hyvää sieltä tällä kertaa löytyy. Lisäksi monta kokkia -> paljon erilaisia kokkaustottumuksia. Vaikka itse yrittäisin painottaa kevyeeseen, salaattipitoiseen ruokaan, en rohkene kieltäytyä/valittaa toisten hyvää hyvyyttään valmistamista majoneesisalaateista ja rasvaisista paistoksista, herkullisista jälkiruokaherkuista puhumattakaan.

Nyt kuitenkin arki omassa kotona kämppisten kanssa on palannut ja olen tämän syksyn päättänyt olla oman lautaseni herra. Alku on ihan lupaava; ostin kaupasta taas kovasti salaattitarpeita ja herkut jätin hyllylle. Ja olen keksinyt taas uuden motivaattorin! Tein inventaariota vaatekaapissani ja löysin mummun vanhan todella kauniin mekon, jota en ole käyttänyt vielä kertaakaan. Mekko mahtui päälleni, mutta sen verran pinkeä se oli, etten uskaltaisi siinä istua tai polvistua alttarille (ei, en ole menossa naimisiin vaan valmistujaisiimme kuuluu työhön siunaus). Ajatuksenani siis olisi josko tämä mekko mahtuisi päälleni, kun joulukuussa valmistun sosionomiksi ja kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Koska en ole maksanut mekosta mitään, ei häviö ole suuri, jos epäonnistun, mutta jos taas onnistun, tulen näyttämään upealta todella kauniissa mekossa :)

Kovalla innolla jo odotan treenien alkamista. Ilmoittauduin neljään eri viikkoryhmään, sillä nyt syksyllä meillä on aika vähän lähiopetusta, eli päiväni eivät ole täytee aikataulutetut vaikka illat vähän olisivatkin ;) (tekemistä kyllä riittää opparin ym. merkeissä, mutta kun täytyy tanssia, niin silloin täytyy tanssia). Erityistä itseni patistamista ei siis välttämättä vaadita, kun liikunta tulee arjen mukana automaattisesti.
Tanssimisen suhteen minulla onkin ollut kesällä kovat taitojeni reflektoinnit päällä. Kuten jokainen jotain harrastava tietää, on harrastamisessa ja omien taitojensa kokemisessa erilaisia vaiheita: itse olen kesän aikana saanut oivalluksen siitä, etten taidakaan olla niin hyvä kuin olen kuvitellut olevani. Välillä on hyvä nöyrtyä huomaamaan, että minulla onkin aika paljon opittavaa ja loppujen lopuksi olenkin aika onneton tanssimaan kun vertaa joihinkin oikeasti taitaviin. Nyt syksyn alkaessa (ainakin itsestäni tuntuu, että syksy on jo tulossa) on nostanut päätään sellainen tunne, että kyllähän mä toisaalta melkonen mimmi oon tanssimaan; aika monia lajeja kuuluu repertuaariin ja seuraan sujuvasti vielä useita näiden lisäksi. Tämä on siis melko sopiva vaihe lähteä treenaamaan: nöyränä siitä, että on paljon opittavaa ja vain kovalla työllä voi oppia, mutta toisaalta osaan jo aika paljon ja kunnon potentiaalia mulla on vaikka kuinka paljoon!

Löytyipä juuri minulle sopiva kuva ;)

Ai niin se vaaka... Eipä kesä ihan täysin lepsuillessa ole mennyt sillä vaaka näytti 85,7kg. Tosin en muista, mihin vuorokauden aikaan keväällä mittasin, enkä sitä, mitä vaaka näytti lomalle lähtiessä. Mutta lukema on alaspäin alkupainosta, eli ei kesä ihan harakoille olekaan mennyt. Ja se on jo tosi lähellä ensimmäistä välitavoitetta. Päätin iloita siitä, kun vaaka ensimmäisen kerran tulee näyttämään <85, vaikka tuollainen tavallinen kotivaaka saattaakin pikkuisen heittää lukemassaan. Kuitenkin iloitseminen ja onnistumisen kokemus on hyväksi projektilleni.

Tyytyväinen itseeni

Huomasin, että useimmat kirjoitukseni etenevät laihdutuksen epäonnistumista harmitellessa ja kroppaani soimatessa. Kuitenkin olen kaikenkaikkiaan tyytyväinen itseeni. Se unohtuu helposti päivityksiä kirjoitellessa, mutta on oikeasti ihan äärettömän tärkeää. Vaikka terveelliseen elämäntapaan pitää pyrkiä ja ylipaino ei ole hyvä asia, ei itsetuntoaan ja elämästä nauttimista pidä rakentaa kroppansa varaan.

Ylipaino ei rajoita elämääni, pystyn tekemään ihan niitä juttuja kuin jos olisin normaalipainoinen (ehkä vähän lyllertävämmin vain ;)). Olen sen kokoinen, että löydän kyllä nättejä vaatteita itselleni. Ja ennen kaikkea, olen terve. (Tiedän, että lihavuus voi tuoda mukanaan kaikenlaisia sairauksia ja vaivoja, mutta uskoisin painoni olevan vielä siinä mallissa, ettei sellaisesta tarvitse huolta kantaa.) Monilla normaalipainoisilla tutuilla on jos jonkinlaista kremppaa jaloissa, polvissa, selässä tai käsissä. Olen onnellinen siinä, että saan liikkua ja nauttia vapaasti ilman, että tarvitsee murehtia, kuinka tuskainen seuraava päivä on, jos lähtee rasittamaan kroppaansa.
Tuhat kertaa mieluummin otan tämän paino-"ongelman".

Tärkeä kysymys on myös, kuka tai mikä sitten on hyvännäköinen? Media (myös sosiaalinen sellainen) tarjoilee kokoajan salakavalasti kuvaa siitä, mikä näyttää hyvältä ja kuinka tärkeää se on. Kaunista on tänä päivänä tasan laiha ja seksikäs. Kuuluuko sen olla niin? Muistan nähneeni kuvan, jossa on langanlaihoja tämän päivän malleja bikineissään luut paistaen ja alarivissä Marilyn ym. pehmeämuotoisia naisia reisineen ja lantioineen, kuvan päälle oli kirjoitettu kysymys "When did this become hotter than this?"
Meidän yksilöiden ei pitäisi hyväksyä, eikä varsinkaan omaksua omaksi ajattelumalliksemme, sitä että kauneutta voi pistää järjestykseen. Jokainen on eri tavalla kaunis ja meidän pitäis oppia näkemään se: litteä pyykkilautavatsa, kaunis lantion kaari, suuret tai pienet rinnat, söpöt pisamat, sädehtivät silmät jne. jokaisen ainutlaatuinen kauneus (myös omamme!)
Olen huomannut, että useinkaan merkittävintä siinä, kuinka hyvältä nainen (tai mies) näyttää ei ole se, minkälaiset fyysiset ominaisuudet kyseisellä henkilöllä on vaan se, miten hän kantaa itsensä. Se oli tärkeä lause, lue uudestaan. Itsevarmuus kaunistaa jokaista. Enkä nyt tarkoita sellaista itsevarmuutta, että tietää olevansa aina ihan sairaan hyvännäköinen ja on ylpeä siitä (okei, sekin on hyvä juttu). Tarkoitan sitä, ettei anna ulkonäkönsä määritellä itseään eikä märehdi, miltä näyttää vaan asioita tehdessä voi unohtaa ulkonäkönsä kokonaan, ja hyväksyy sen, että ulkonäön suhteen on myös huonoja päiviä. Ja ilo! Hymyilevä ihminen on aina hyvännäköinen ;)

Olen tärkeä, ihana minä juuri tällaisena. Tiedän olevani naisellinen. Parasta itsetunnon kohotusta ikinä ovat naispuolisten ystävien kommentit hyvännäköisestä kropasta. Mielestäni minulla on kauniit silmät ja muutenkin peilistä saattaa joskus katsoa jopa aika vetävän näköinen mimmi. Ei tietenkään aina tunnu siltä, mutta pääasia että tiedän sen ainakin joskus pitävän paikkansa. Tiedän olevani kaunis.
Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi; luotu tarkasti juuri sellaiseksi kuin me olemme. Itsensä vähättely on Jumalan kallisarvoisen ja täydellisen luomistyön vähättelyä!

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.
Psalmi 139:13-16


 En näe ristiriitaa määrätietoisen laihduttamisen ja kevyen itsensä soimaamisen sekä itsensä sellaisenaan rakastamisen ja arvostamisen välillä. Läskikapinalle pitää vain antaa oma aikansa ja tilansa, ja huolehtia, että se pysyy niissä...

Huolettomat kesälaitumet ja syksysuunnitelmia

Hups, onpas taas jäänyt päivittely pitkäksi aikaa väliin. Tätä se kesä tekee...
Samalla tavalla kuin kirjoittaminen, on jäänyt myös keventäminen. Se on niiiin helppo unohtaa.

Keväällä kokeilin motivoimiseeni sitä HeiaHeia:a. Eipä sekään jaksanut tätä laiskimusta motivoida. Pari ekaa treeniä jaksoin sinne merkitä, mutta siihen sekin jäi. Nyt sieltä vain tulee viikoittain toiveikas sähköposti "Toivottavasti olet kunnossa ja pääset pian taas liikkumaan!"

Kertoo kaiken mun kesästäni...

Yksi syy helppoon unohtamiseen on perinteinen "poissa silmistä, poissa mielestä". En ottanut vaakaa mukaan pohjanmaalle (oli ehkä muutakin tuotavaa), eli seuraavan kerran totuus levähtää silmille kun syksyllä palaan takaisin Graniin. Saas nähdä, miten käy. En osaa arvioida ollenkaan, kumpaan suuntaan paino kallistuu. Mikä vain on mahdollista, mutta toivossa on hyvä elää. Vielä kun vaan löytäisi sen Toivon jostain, missä lie äijä piileksii...

Kesällä on onneksi helppo välttää ylensyöntiä, kun ei jotenkin vaan ruoka himota samalla tavalla. Lisäksi ehdoton kesäherkkuni on herneet, mikä lyö täystyrmäyksellä talven karkkiherkuttelun laudalta. Ja metsämansikat on kans hyvä: paljon ei tule määrällisesti syötyä, kun keräilyyn menee aikansa ja samalla tulee nautittua jo pienestäkin suupalasta. Vadelmia odotellessa!
Jälleen kerran innostuin täyttämään jääkaapin hyvin salaattipainotteisesti (mikä käytännössä ei tarkoita sitä, että salaatteja olisi paljoa erilaista vaan ettei juuri muuta sitten olekaan. Eli aika vapaasti saa valo paistaa ympäri kaappia).
Yksi mainitsemisen arvoinen plussa kesän ruokailuissa on leireily. Silloin ruokailuajat ovat säännöllistäkin säännöllisemmät ja ruoka kunnollista kotiruokaa. Ihanaa on se, kun saa tulla valmiiseen pöytään, eikä tarvitse itse valmistaa sitä <3

Liikuttua on tullut ihan hävettävän vähän. Ajattelin, että kesän aikana tulee poljettua paljon, kun kerran ei ole autoa käytettävissä. Ja paskat. Sisällähän tässä on tullut kyhjötettyä, eikä lähdettyä yhtään mihinkään. Yleensä kesällä myös uin melko paljon. Tänä kesänä ei ole sitäkään tullut tehtyä. Laiskuudestako sekin johtunee, koska tuossa ihan lähellä kuitenkin olisi joen vierelle tehty pieni ranta ja mukavan pyöräilymatkan päässä parempi. Tai sitten pistän vanhuuden piikkiin; eihän sitä aikuistuessaan jaksa enää vedessä leikkiä (huom. tekosyy).
Tanssin aikaahan kesä toki on. Pari kertaa on tullut lähdettyä pyörähtelemään, ja eihän siitä ilman hien valumista pääse. Viime perjantaina lähdin vielä töiden jälkeen polkemaan lähilavalle, vaikka ilta lyhyeksi jäikin, kun vasta yhdentoista jälkeen menin. Sen arvoista oli, saman aion tehdä ehkä tälläkin viikolla... :)


Tanssista pääsenkin hyvin siihen, mitä aion syksyllä. Koska nyt ei ole luvassa työharjoitteluita eri paikkakunnilla tai iltavuoropainotteisesti, pystyn taas menemään tanssitunneille. Jeee!!! Swing-tanssiseurani syksyn lukujärjestys on jo julkaistu ja siitä olen innoissani jo miettinyt, mille tunneille aion mennä. Kolmena päivänä viikossa (ma, ke, to) olisi treenit, mihin haluan ehdottomasti. Pe-su haluan pitää vapaana, että voi tehdä viikonloppureissuja vanhempien luokse. Tiistaina ja viikonloppuina voin sitten tehdä kaikenlaista itsenäistä treeniä salilla, lenkkeillen, uiden... mitä nyt keksinkään.
Nyt olen niin innostunut tanssista ja mahdollisesti siinä kehittymisestä, että se on tämän hetken motivaattorini. Pystyn tanssimaan varmasti niin paljon paremmin, jos kuntoni on hyvä ja kroppani kevyt ja vetreä. Ryhdin kautta myös tanssiasento paranisi. Ja näyttäähän hoikan tanssiminen paremmalta kuin valtavan elefantin ;)
Tällä mennään!

 

Itseasiassa jo tämä kirjoittaminen motivoi sen verran, että päätin nyt illalla vielä tämän jälkeen tehdä pienen liikunnallisen pyrähdyksen ;)

Kepeyttä askeleessa

Tänään on hyvän mielen päivä :)
Vaikka vielä yskittää, päätin lähteä lenkille. Lenkkini on tosin vain kolmen kilometrin lenkki, mutta kun lähes nollasta aloittaa, on sekin hyvä alku. Jaksoin hölkötellä jo huomattavasti pidempään kuin aikaisemmin. Eikä edes yskittänyt paljoa lenkin aikana, eli oli hyvä ratkaisu lähteä... Tänään juteltiin töissä hyvistä lenkkimaastoista. Saas nähdä vaan, ehdinkö mitään muuta lenkkiä kokeilemaan ennen kesälaitumille kirmaamista. Vietän kesäni Pohjanmaalla, eli lenkkimaisemat muuttuvat (ja tasoittuvat) luonnostaan. Toivottavasti jaksan siellä pitää säännöllisestä liikkumisesta entistä paremmin kiinni.

 

Olen tyytyväinen, että olen saanut liikuntatottumuksiani parempaan malliin. Ruoan kanssa vaan tuli taas mässäiltyä. Koulun jälkeen menimme kavereiden kanssa hesburgeriin ja eihän sieltä mitään ostamatta tietenkään päässyt (olisin toki voinut silti valita vaikka salaatin, mutta ei...) ja sen jälkeen vielä kokoustettiin oppilasyhdistyksen kanssa ja siinähän oli kaikkea herkkua tarjolla. Samaa valitan kuin aiemminkin; voi kun oppisi kieltäytymään. Huomenna on taas herkkuja tarjolla koulun pihalla kevään avaukseksi järjestetyssä garden partyssä, mutta josko onnistuisin itseni preppaamaan pysymään pienissä maistiaisissa...
Toisaalta jatkuvakaan lipsuilu ja lepsuilu ei jaksa huolestuttaa minua kovin. Vaikka kaloreita tuntuisi kertyvän, on niiden oltava jonkinlaisessa tasapainossa kulutukseni kanssa, kun en kerran tähän mennessä ole tämän enempää paisunut (toki ihmisen psyyke on niiiin hyvä huijaamaan...). Nyt vain haluaisin saada itseni uskomaan, että tasapaino ei riitä! Jos haluan tuloksia, pitää minun kuluttaa enemmän kuin olen syönyt. Tätä varten minun pitäisi todennäköisesti kohdata todellisuus siinä, kuinka paljon kaloreita mistäkin tulee ja menee (ehkäpä saan jossain vaiheessa aikaiseksi perehtyä noihin) ja tehdä tietoista työtä asian eteen: repiä itseäni liikkeelle ja kovempiin suorituksiin ja kasvattaa itsekuria kieltämään itseltäni syöpöttely vaikka tekisi mieli.

Olenkohan maininnut, kuinka rakastan venyttelyä.Salilla käydessä saatan kevyesti venytellä lopussa tunnin ajan. Se vain tuntuu niin kovin hyvältä <3, on lisäksi hyödyllistä (voi sitä tuskaa lihaksissa, jos venyttely on jäänyt pois) ja saa ajatukset virtaamaan täysin vapaasti, etten välttämättä itsekään huomaa, missä olen ajatuksissani. Pidän hurjan hyvänä merkkinä sitä, että muunkinlaisista fyysisistä suorituksista kuin syömisestä osaan ottaa irti sen tarjoaman nautinnon. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle ja se on oleellinen osa itseni motivointia. Hyvännäköinen kroppa: Here I'll come! (hitaasti, mutta varmasti)

Voi kevät sentään...

Ihan ensimmäiseksi: keväästä on hyötyä. Aurinko paistaa, tiet ovat sulia ja kuivia, ulkona on lämmintä... Mikä voisi enää enemmän houkutella ulkoilemaan :)

...Mutta! Kevät tarkoittaa myös kevätflunssaa. Luulin, että se oli jo mennyt lähes ohi, mutta sieltä se vaan taas ponnisti päälle, kun kastelin talviturkkini. Vieläkään en ole ihan kunnolla ollut kipeä (onneksi), mutta on niin ärsyttävää, kun ei tiedä, missä mennään; kannattaisiko levätä vai vetää jo kunnolla ja haastaa itseään. Viimeisimmät pari lenkkiä, jotka tein tuossa loppuviikosta, menivätkin mukavasti yskimisen lomassa. Välillä kurkku on ollut kipeä, välillä pää tuntunut ilmapallolta ja välillä niin hyvältä, ettei mitään... Eikä tässä muuten mitään, mutta flunssailusta saa niin hyvän tekosyyn jättää reippailut väliin. Mutta lihominen ei tunne lomataukoja!

Ne pari kertaa, kun tässä lenkkeilin, tuntuivat kyllätosi hyviltä. On ihanaa, kun voi jättää takin kotiin, mutta vähintään yhtä ihanaa on huomata, kuinka kerta toisensa jälkeen jaksaa juosta pidemmälle ja isomman osan lenkistä. Sitä en tiedä, onko syynä kunnon tai itsekurin kohentuminen vai oppiiko kroppa vain paremmin hakemaan rajoja. On voittajafiilis, kun oppii sanomaa itselleen ei silloin, kun tekisi mieli hidastaa kävelyyn ja huomaakin pian jatkaneensa juoksua, niin että se tuntuukin jo paljon kevyemmältä. :) (Sama ei:n taito pitäisi oppia kahvipöydässäkin)

Liikunnan ilo on antoisaa iloa! Siitä haluan pitää kiinni :)

Innostuksen laantumisen vaihe

Niinhän siinä kävi kuten aina ennenkin... Pienen alkuinnostuksen jälkeen hieno projekti ja reippaat ajatukset laantuivat.
Ei kyseessä sentään kuitenkaan ole mikään pahimman luokan epäonnistuminen vaan ihan se, ettei arjessaan muista pitäytyä päätöksissään...

Syömisen suhteen usein unohtuu miettiä laihtumistaa ja harkita valintoja sen mukaan. Ja sitten, jos sattuu muistamaan, niin luovuttaa ajatuksesta, kun "nyt kerran tekee mieli. Ja eihän nyt yksi kerta mitään haittaa." Mutta kuinka paljon oikeasti tekee mieli, ja mikä on vain luonteen heikkoutta ja itsekurin puutetta. Juu ei yksi kerta haittaa, mutta monet yhdet kerrat kyllä! Hyvällä tahdolla tahdon kuvitella, että kevennyksen yritys on vaikuttanut edes herkkumääriini hiukan pienentävästi... Lämpimien ruokien syömisessä olen melko onnistuneesti pitäytynyt. Sehän nyt vaikuttaa jo tiedostamatta huonon syömisen määrään, kun ei nälkäänsävedä mässyä.

Itse oon sekä mummo että koira (samaan aikaan)

Vähän alkaa tässä kirjoittaessa tuntua, että olenko ollenkaan tosissani tämän projektin kanssa. Jos olisin tosissani, olisi päällä kunnon morkkis repsahtelusta ja itsekurin puutteesta. Mutta tässä sitä vaan kirjoittelen niin kuin ei mitään... Puuttuukohan minulta kunnon motivaatio? Millä muut ihmiset motivoivat laihdutustaan? Vai onko kyse siitä, että minun pitäisi luoda säännöt itselleni. Sitten olisi ainakin selkeää, että joko olen noudattanut tai en ole noudattanut. Sitten en voisi samalla tavalla lipsuilla...

Aivan varmasti, jos en lopeta lepsuilua...

Liikunnankin kanssa on tapahtunut taantumista, tosin ihan perusteltua. Nyt ei ole tullut tehtyä päivittäin jotain hikistä, kun on vähän kevätflunssan poikasta yrittämässä päälle. Kunnolla kipeä en ole ollut; räkätautia, kurkkukipua ja  veto pois vaan. Mutta pienenkin flunssan iskiessä tyydyn lepäilemään, ettei sitten iske kunnon tauti päälle. Pieni flunssa menee ohi pienelläkin levolla! Toki tanssimaan on parina iltana pitänyt silti päästä. Sitten on menty vain tahdon ja Finrexin voimalla. Ja nyt rupeaa olemaan taudit ohi, eli voin taas ryhdistäytyä!

Postvappu

Kuten jo aiemmin kirjoitin, vapun syömiset eivät jääneet vappuun vaan viikonloppu syötiin vielä vapun jälkimainingeissa. Vanhempien luona vedinkin oikein kunnolla munkkia ja maistelin simaa. Viikonloppuna tuli myös syötyä ulkona: lauantaina oli yläasteen luokkakokous ja sunnuntaina käytiin perheen kanssa syömässä. Ravintolaruoat ovat ihanan herkullisia, mutta eivät kevyimmästä päästä, ja kun on tottunut siihen, että kaikki syödään, tulikin ahmittua enemmän kuin tarve olisi vaatinut. Lauantaina tuli pari drinkkiäkin juotua.

Tärkeää minun olisi muistaa se, ettei tarkoitukseni ole kieltää herkuttelua itseltäni vaan pyrkiä kohtuuteen. Jos yritän kieltää itseltäni, kasvaa halu vain tuplasti suuremmaksi, eikä hyvästä ruoasta tai juomasta nautikaan vaan alkaa tuntea huonoa omaatuntoa ja pettymystä itseensä, kun ei pysty kietäytymään. Parempi vaihtoehto on oppia nauttimaan ruoasta, jokaisesta suupalasta, jonka suuhunsa laittaa. Hyvästä voi nauttia vähästäkin määrästä oikein nautiskellen, eikä mättää suuhun mättämästä päästyään. Ja opetella tietoisesti nauttimaan kaikista mauista eikä tehdä jakoa oikean ruoan (välttämätön, jolla täytän itseni ja josta saan ravintoaineet ja joka voi kyllä kanssa olla joskus ihan hyvää) ja herkkujen (epäterveellistä roskaa, joka maistuu sitä paremmalle, mitä enemmän syö) välille. Oikea ruokakin tarjoaa niitä makuelämyksiä, joista jää hyvä maku suuhun ja mieleen. Ja jos ei tarjoa, niin sitten sille asialle on tehtävä jotain...
Huomioitava on myös se tyytyväisyyden tunne, kun on syönyt sopivasti. Jos herkuttelee jollain hyvällä, olisi niin tärkeää oppia lopettamaan silloin, kun tuntuu juuri hyvältä eikä silloin, kun on vähän liian täysi. Olisi myös opeteltava kuuntelemaan itseään: milloin tekee mieli syödä jotain hyvää eikä vain syödä, kun jotain kerran on tarjolla. Silloin, kun itse tekee hyvää mieli, voi sen itselleen sallia, mutta opetella kieltäytymään silloin kun kyse on vain jälkimmäisestä

Liikunnan suhteen meininki on alkanut ok. Joka päivä olen tehnyt jotain, mistä on tullut hiki. Jos ei tanssi-iltojen tai muiden kivojen juttujen puitteissa ole tarjoutunut hikoilua, olen lähtenyt lenkille tai salille (näitä tosin ei vielä montaa kertaa). Tärkeimpänä en ole pitänyt sitä, mitä teen tai kuinka kauan; sitä kuinka tehokas treeni itsessään on. Sen sijaan olen pitänyt kriteerinä sitä että tulee edes vähän hiki ja hengästys ja että yleensäkin tulee lähdettyä tekemään jotain. Kyllä treenin tehoja ja kestoa voi halunsa mukaan lisätä, mutta tärkeimpänä koen, että muodostan itselleni tavan lähteä. Usein lähtemisen ja alkamisen kynnys on korkein, joten aion nyt päästä siitä kynnyksestä eroon.

Tänään jatkui koulussa lähiopetus, joten pääsen taas kouluruokien pariin. Monipuolinen kunnon ruoka lounasaikaan on ihan hyvä pohja kevyemmälle syömiselle, varsinkin, jos muistan noudattaa lautasmallia ja pitäytyä sopivan kokoisissa aterioissa. Jälkkäriä on onneksi tarjolla vain keittopäivinä eli kerran viikossa. Tänään tästä kirjoittelemasta päästyäni menen lämmittämään äidin tekemää maksalaatikkoa ja lähden taas ...yllätys-yllätys: tanssimaan :D